Edvard Hjelt (28.6.1855-2.7.1921) oli arvostettu tiedemies, joka loi myös merkittävän poliittisen uran. Hjelt toimi uransa aikana kemian professorina, yliopiston rehtorina, senaattorina ja Berliinin-lähettiläänä. Kemiassa hänet muistetaan orgaanisen kemian tutkimuksista.
Elämä
Edvard Immanuel Hjelt syntyi Vihdissä vuonna 1855. Hänen isänsä oli professori, arkkiatri Otto Edvard August ja äitinsä Yolanda Aurora Thuneberg. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi 11 lasta, viisi tytärtä ja kuusi poikaa. Hjelt sai voimakkaan pietistisen kasvatuksen.
Edvard Hjelt valmistui ylioppilaaksi vuonna 1872, josta jatkoi opiskelemaan yliopistoon. Hän aloitti yliopistossa eläintieteiden opinnoilla, mutta vaihtoi pian pääaineeksensa kemian. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1875, jonka jälkeen opiskeli kaksi lukuvuotta Dresdenin polyteknisessä instituutissassa stipendin turvin. Toisena opiskeluvuotenaan hän perehtyi kemianteollisuuteen työskentelemällä parin kuukauden ajan Mügelnissa sijainneessa kemiantehtaassa, jonka jälkeen siirtyi Johannes Wislicenuksen luokse Würzburgissa aiheenaan kamforoniamidit. Samalla Hjelt aloitti kamfeeri– ja laktonitutkimuksensa. Tarkoituksena oli myös tutustua Saksalaiseen kemianopetukseen. Tohtoriksi Hjelt väitteli 1879.
Hjelt peri herännäisliikkeeseen kuuluneilta vanhemmiltaan kristillisen elämänkatsomuksen. Hänen uraansa siivittivät vahva velvollisuudentunto ja korkea työmoraali. Hjelt osoitti koko elämänsä ajan suurta kiinnostusta filosofisiin ja teologisiin kysymyksiin. Hän oli luonteeltaan syrjäänvetäytyvä, mutta käytökseltään miellyttävä ja luottamusta herättävä arvokas herrasmies. Hjelt kuului lukuisien järjestöjen ja yhtiöiden johtoihin.
Hjelt meni naimisiin Ida Sofia Åströmin (1856-1930) kanssa vuonna 1878. Pariskunta sai kahdeksan lasta: Esther Yolandan (1879-1959), Aino Marian (1881-1937), Ingrid Elisabethin (1883-1951), Edvard Bertelin (1886-1887), Tyyni Hedvigin (1887-), Arne Edvardin (1890-), Evi Margueritan (1892-1927) ja Paul Otto Immanuelin (1895-). Pariskunta adoptoi vielä 1918 tyttärekseen Thyra Lilljeqvistin, joka sitten toimi Hjeltin sihteerinä tämän viimeiset vuodet.
Edvard Hjelt menehtyi Saksan Mergentheimissa vuonna 1921.
Työ
Hjelt eteni nopeasti yliopistouralla saamalla 1880 hoidettavakseen kemian professuurin, mutta virallisesti hänet nimitettiin virkaan 1882. Professorinväitöskirjansa Hjelt laati laktoneista. Hän jatkoi edeltäjiensä A. E. Arppen ja J. J. Chydeniuksen aloittamaa orgaanisen kemian tutkimustraditiota. Urallaan Hjeltin tutkimusaiheena oli pääasiassa orgaaninen kemia, etenkin laktonit, steerisen efektin vaikutus laktonien muodostumiseen ja niihin liittyvät reaktionopeudet, orgaanisten yhdisteiden sulamispisteiden ja koostumuksen väliset korrelaatiot sekä kamferiyhdisteet. Hänen aloittamaansa kamferien ja terpentiinien tutkimusta jatkoivat muun muassa suomalaiskemistit Ossian Aschan ja Gustaf Komppa. Hjelt toi Suomeen saksalaisen opetustradition, jossa korostettiin tieteen, teknologian ja teollisuuden välistä yhteyttä.
Hjelt oli erittäin tuottelias kirjoittaja yli 200:lla tieteellisellä julkaisulla. Suurin osa hänen teksteistään käsittelee orgaanista kemiaa ja hänen pääteoksena pidetään kansainvälisestikin ensimmäistä laajaa orgaanisen kemian historiaa käsittelevää kirjaa “Geschichte der organischen Chemie von ältester Zeit bis zur Gegenwart” (1916). Hän laati useita kemian oppikirjoja sekä yleistajuisia esityksiä kemiasta. Hän kirjoitti myös kemian historiaa, epäorgaanista, teknistä ja analyyttista kemiaa käsitteleviä tekstejä. Poliittisen uran myötä hän piti monia puheita, kirjoitti useita poliittisia artikkeleita, akateemisia esseitä ja muistokirjoituksia. Hjelt sai valtioneuvoksen arvon 1904.
Tieteellisen työn ohella Hjelt teki merkittävän uran yliopiston hallinnossa. Hän toimi yliopiston rehtorina haastavien routavuosien ajan (1899-1907). Aikaa leimaavat monet poliittisesti vaativat tapahtumat, mutta Hjelt onnistui harjoittamaan menestyksekästä sovittelupolitiikkaa ja välttämään pahimmat yhteenotot poliittisesti aktiivisten ylioppilaiden ja venäläisten hallintoelimien välillä. Joulukuussa 1907 Hjelt siirtyi yliopistosta politiikkaan, kun hänet nimitettiin senaattiin kirkollisasiaintoimituskunnan apulaispäälliköksi (nykyinen opetusministeri) ja myöhemmin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi. Ennen senaattiin siirtymistään Hjelt oli ollut puheenjohtajana yliopiston lainsäädäntöuudistusta sekä alkeisopetuksen uudelleenjärjestämistä pohtineissa komiteoissa.
Vaikka Hjelt edusti senaattorina nuorsuomalaisia, häntä ei pidetä varsinaisena puoluepoliitikkona. Hjelt vierasti kielipoliittista radikalismia ja muodollista juristeriaa. Hänet valittiin johtamaan nuor- ja vanhasuomalaisten muodostamaa kokoomussenaattia (1908-1909). Hjeltin senaatin valtakausi jäi lyhyeksi Venäjän harjoittaman Suomen-politiikan kiristymisen takia, mutta oli ensi askel 1910-luvun vallinneen laillisuus- ja myöntyväisyyskonfliktin ratkaisemiseksi. Erottuaan senaatista Hjelt toimi kemian vt. professorina kunnes hänet nimitettiin yliopiston vakinaiseksi varakansleriksi (1909).
Hjeltillä oli Saksaan vahvat siteet opiskeluajoilta ja hänestä tuli saksalaissuuntauksen kannattaja. Syksyllä 1917 Hjelt matkusti Saksaan selvittämään maalta mahdollisesti saatavaa sotilaallisesta tukea Suomen itsenäistymiselle. Hänellä oli J. K. Paasikiveltä saatu virallinen valtakirja jatkaa keskusteluja Saksan kanssa ja hänen tehtäväkseen tuli myös hankkia Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Hollannin tunnustukset Suomen itsenäisyydelle. Tammikuussa 1918 Hjelt nimitettiin Suomen ensimmäiseksi viralliseksi lähettilääksi Berliiniin.
Kansalaissodan sytyttyä Hjelt kiirehti saksalaisten aseiden ja suomalaisista muodostetun jääkäripataljoonan lähettämistä Suomeen. Hän ajoi myös tarmokkaasti saksalaisen apuretkikunnan komentamista Suomeen. Maaliskuussa 1918 Hjelt oli muotoilemassa ja allekirjoittamassa Suomen ja Saksan välistä rauhansopimusta.
1918 käydyssä valtiomuotokiistassa Hjelt edusti kuningasmielisiä. Hän ajoi lähettiläänä ensin Mecklenburgin herttuan Adolf Friedrichin ja tämän jälkeen Hessenin Friedrich Karlin valitsemista Suomen kuninkaaksi. Saksan keisarikunnan romahdettua sisäisiin ja ulkoisiin paineisiin, kävi Hjeltin asema Suomen Saksan-lähettiläänä mahdottomaksi ja hän erosi tehtävästä. Palattuaan Suomeen Hjelt siirtyi takaisin Helsingin yliopistoon kansleriksi.
Kunnianosoituksia
Edvard Hjelt toimi useissa arvostetuissa viroissa (muun muassa Aleksanterin yliopiston kemian professori 1882-1907, yliopiston rehtori 1899-1907, talousosaston varapuheenjohtaja 1908-1909, yliopiston sijaiskansleri 1910-1921, Suomen Saksan-lähettiläs 1918-1919) ja sai toiminnastaan kunnianosoituksia (muun muassa Valtioneuvos 1904, Vapaudenristi 1 1918, Oikeustieteen kunniatohtori 1906).
Edvard Hjelt oli myös monen yhdistyksen kunniajäsen (muun muassa Tukholman farmaseuttinen yhdistys 1911, Suomen apteekkariyhdistys 1913, Suomen kemistiyhdistys 1915, Saksan kemiallinen yhdistys 1918) ja jäsen (muun muassa Suomen merimieslähetysseuran johtokunnan puheenjohtaja 1903-1907, henkivakuutusyhtiö Suomen hallituksen puheenjohtaja 1906-1921; Malmin lahjoitusrahaston puheenjohtajana 1909-1917; Suomen kaupunki- ja maalaiskuntien Keskuslainarahaston toimeenpaneva johtaja 1910-1917, Palovakuutusyhtiö Imatran johtokunnan puheenjohtaja 1916, SPR:n hallituksen puheenjohtaja 1920-1921, Suomen Tiedeseuran varapuheenjohtaja 1921).
Lähteet:
Forsius, A. (2000). Otto E. A. Hjelt (1823–1913) – patologian, oikeuslääketieteen ja terveydenhoidon uranuurtaja Suomessa. Ihmisiä lääketieteen historiassa-verkkojulkaisu. Linkki artikkeliin
Yrjänä, J. (2004). Hjelt, Edvard (1855-1921). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Linkki artikkeliin