Suomen kemian tutkimuksen historiassa on kaksi merkittävää aikakautta. Näistä aikakausista voidaan puhua kemian historian varhaisina kultakausina. Vuodet 1788–1794 nousevat historiassa esille Johan Gadolin kemian tutkimuksien johdosta. Vuosina 1882–1937 oli merkittävää orgaanisen kemian tutkimuksta.
Ensimmäinen kemian tutkimuksen kultakausi sijoittuu Ruotsin vallan ajalle. Suomi sai ensimmäisen kemian professuurin Ruotsin kuninkaalta ja se perustettiin silloiseen Turun akatemiaan 1761. Professorin paikan sai Pehr Adrian Gadd. Vuonna 1785 virkaan astui Johan Gadolin. Gadolinia pidetään Suomen kemian tutkimuksen isänä ja laboratoriotutkimuksen edelläkävijänä. Hän löysi yttrium alkuaineen ja laajemmin hänen tutkimuksensa voidaan katsoa aloittaneen jopa kuudentoista alkuaineen historian. Gadolinin mukaan on nimetty alkuaine gadolinium.
Talous, teollisuus ja sivitys kasvavat
Suomi siirtyi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen 1809. Kemian professuuri siirrettiin yliopiston mukana Helsinkiin 1828. Myöhemmin tämä ”kuninkaallinen virka” on periytynyt orgaanisen kemian tutkimusyksikölle. Suomen kemiantutkimuksen toinen kultakausi 1882-1937 sijoittuu osittain venäjän vallan ajalle. Tämän ajanjakson merkittävin tutkimus keskittyi orgaaniseen kemiaan ja sen johtohahmoina pidetään Edvard Hjeltiä, Ossian Aschania ja Gustaf Komppaa. Näitä kemistejä yhdisti mm. kamfeerin rakenteen tutkiminen. Suomi sai toisen kemian professuurin Venäjän keisarilta 1908. Virkaan nimitettiin Lars Öholmin, fysikaalisen kemian tutkijan ja taitavan sähkökemistin. Tämän jälkeen virkaan nimitettiin Kurt Buch, joka teki väitöskirjansa valtamerien hiilidioksidipitoisuudesta. Aihe on yhä erittäin ajankohtainen ja tätä tutkimusta siteerataan vielä tänä päivänä. Tämä ”keisarillinen virka” on periytynyt vuosien saatossa Ruotsinkieliselle opetuslaboratoriolle. Suomen suuriruhtinaskunnan aika päättyi Suomen itsenäistymiseen 6.12.1917.
Biokemian nousu
Suomen kemian tutkimuksen kolmas laaja linja alkoi Aschanin oppilaan A. I. Virtasen siirryttyä orgaanisesta kemiasta biokemiaan 1920.Tästä seurasi niin kutsuttu Biokemian nousu ja biokemian professuurin perustaminen Suomeen. A. I. Virtanen 1900-luvun tunnetuin suomalainen kemisti. Hän sai nobelin kemian palkinnon 1945 kehittämästään AIV-rehusta.
Tämän jälkeen kemian tutkimus laajeni useille kemian tutkimuksen aloille. Helsingin yliopistoon nimitettiin niin ikään uusia professuureja, eli perustustettiin uusia tutkimusyksikköjä:
1938: Epäorgaanisen kemian professuuri
1944: Fysikaalisen kemian professuuri
1951: Analyyttisen kemian professuuri
1964: Radiokemian professuuri
1967: Polymeerikemian professuuri
Ensimmäiset professuurit muihin yliopistoihin nimettiin seuraavasti: Teknilliseen korkeakouluun (nyt osa Aalto-yliopistoa) 1908, Åbo Akademihin 1918, Turun yliopistoon 1921, Oulun yliopistoon 1960, Jyväskylän yliopistoon 1979 ja Tampereen teknilliseen korkeakouluun 1985.
Vuoteen 1998 asti professorit nimitti Suomen tasavallan presidentti. Tänä aikana, kun professorien virkaannimittämisoikeus oli presidentillä, oli hän myös ainoa, joka pystyi ottamaan professuurin pois. Emeritus professori Pekka Pyykkö muistelee Mauno Koiviston sanoneen, että nimitysten siirryttyä yliopistolle itselleen kasvoi yliopiston autonomia, mutta samalla myös väheni professorien arvovalta, sillä heidät oli helpompi myös erottaa virastaan.