Ei ole täyttä varmuutta siitä, milloin tervanpoltto tarkalleen alkoi Suomessa. Aikaisimmat maininnat tervan viennistä ulkomaille ovat 1500-luvulta, mutta sitä on luultavasti tuotettu jo vuosisatoja aikaisemmin. Tällöin tervaa valmistettiin lääkkeeksi sekä esim. suotuveneiden, suksien ja vaatteiden suoja-aineeksi.
Tervanpoltosta tuli Suomessa suurtuotantoa 1600-luvulla nousevien siirtomaavaltojen Englannin ja Hollannin tarvitessa sitä purjelaivoihinsa. Tuotanto keskittyi Pohjanmaan rannikolle ja Järvi-Suomeen, mutta 1700-luvulla se oli siirtynyt pääasiassa Pohjanmaalle. Tämä oli seurausta Uuden kaupungin ja Turun rauhoista, joissa Saimaan vesireittien siirtymien Ruotsi-Suomelta Venäjälle lopetti tervanviennin Itä-Suomesta.
Tervan raaka-aineena toimivien metsien hupeneminen siirsi tervantuotantoa Pohjanmaalta rannikolta sisämaahan. Siellä seuraavaksi tervantuotannon keskukseksi kunnostautui Oulu saatuaan vuonna 1765 ns. tapulikaupungin oikeudet. Oulusta tervanpoltto levisi Oulujoen ja sen koskien perkaamisen ansiosta Kainuuseen, missä tervanpoltosta muodostui paikoitellen talonpoikien pääelinkeino.
Tervantuotanto oli huipussaan 1860-luvun puolivälissä ja kolme neljäsosaa siitä sijaitsi
Kainuussa. Tuotanto alkoi kuitenkin tyrehtyä 1900-luvulle mentäessä. Tämän sai aikaan puisten purjealusten korvautuminen rautaisilla höyrylaivoilla sekä metsäteollisuuden ja puutavaran parempi kannattavuus tervantuotantoon nähden. Tervanpoltto suurtuotantona käytännössä loppui toisen maailmansodan jälkeen. Tämän jälkeinen tervan valmistaminen liittyi enää kotiseutuperinteiden ylläpitoon.
Kuva: Helsingin yliopistomuseo