Monille nykykemisteille tuntemattomaksi jäänyt professori Ulla Hamberg (20.10.1918–22.3.1985) oli aikanaan poikkeuksellisen kansainvälistynyt kemisti. Hän oli suomalainen biokemian pioneeri, joka pätevöityi kansainvälisissä huippuryhmissä ja loi uraa Suomen lisäksi Ruotsissa, Brasiliassa ja Yhdysvalloissa. Hän tutki peptidihormoneja ja veren plasmaproteiineja.
Elämä
Ulla Margareta Hamberg syntyi Turussa 1918 apteekkariperheeseen. Hänen isänsä oli Walter Fritiof Hamberg ja äitinsä Tyyne Emilia Ekqvist.
Hamperg kirjoitti ylioppilaaksi 1937, josta jatkoi opintojaan yliopistolle. Alunperin hän opiskeli farmaseutiksi (1940), mutta kiinnostui opintojen aikana kemiasta ja valmistui filosofian kandidaatiksi (nykyinen maisteri) vuonna 1952. Hän jatkoi opintojaan valmistumalla lisensiaatiksi ja tohtoriksi Helsingin yliopistosta 1962.
Hamperg meni naimisiin 1949 Nils Gustav Lindgrenin kanssa, mutta pari erosi viiden vuoden kuluttua. Ulla Hambergin elämän katkaisi vakava sairaus, johon hän menehtyi 1985.
Työ
Hamberg pääsi jo varhain urallaan huippututkimusta tekeviin ryhmiin. Hän julkaisi ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa nobelisti Arttu Ilmari Virtasen kanssa vuonna 1947 ja siirtyi seuraavana vuonna Tukholman Karoliiniseen instituuttiin nobelisti Ulf von Eulerin ryhmään, missä kiinnostui etenkin biokemiasta. Eulerin assistenttina Hamberg paneutui ajankohtaiseen huippututkimukseen ja syvensi osaamistaan. Eulerin tutkimuskohteena oli hermojen välittäjäaine noradrenaliini ja sen toiminta. He julkaisivat yhdessä kahdeksan tieteellistä artikkelia ja Hambergin nimi tunnettiinkin pian laajalti tutkijapiireissä.
Hamberg kiinnostui proteiini- ja peptidikemiasta, jonka innoittamana siirtyi vuonna 1954 brasilialaisen Mauricio Rocha de Silvan laboratorioon Sao Paulon yliopistoon. Rocha de Silva oli löytänyt bradykiniinin, kiniineihin kuuluvan veriplasman peptidin, joka saa verisuonet laajentumaan. Hamberg osoitti, että bradykiniinia syntyy veriplasmassa isommasta kininogeeniproteiinista.
Hamberg työskenteli kahteen otteeseen Yhdysvalloissa, Wisconsinin yliopiston fysiologisen kemian osastolla 1956–1957 ja Clevelandissa 1959–1961. Samoihin aikoihin hän työskenteli pariin otteeseen Helsingissä Biokemian tutkimuslaitoksella.
Suomeen palattuaan Hamberg toimi muun muassa Suomen Akatemian tutkijana sekä biokemian apulaisprofessorina Oulussa ja Turussa. Yhteisjulkaisuja Hamberg teki A. I. Virtasen, farmakologian professori Armas Vartiaisen ja kemian professori Jorma Erkaman kanssa. Tohtoriksi väiteltyään hän työskenteli 1960-luvun puolivälistä lähtien tutkijana Suomen Akatemian rahoituksen turvin. Hänet nimitettiin Helsingin yliopiston biokemian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi 1976, jossa hän toimi loppuelämänsä ajan.
Tutkijana Hambergin tärkeimmät saavutukset liittyivät verenpainetta alentavaan eli vasoaktiiviseen bradykiniinipeptidiin. Hän julkaisi 80 työtä peptidihormoni- ja veren plasmaproteiinitutkimuksen alalta. Yliopistossa hän kokosi ympärilleen merkittävän tutkimusryhmän, joka jatkoi plasmaproteiinien tutkimista. Työ oli tuloksiltaan huomattavaa. Hamberg kuuluu Suomen biokemian pioneereihin.
Tieteellisen perinnön lisäksi nykytutkijat saavat kiittää Ulla Hambergia hänen päätöksestään testamentata varojaan Suomen Tiedeseuralle. Ulla Hambergin rahastosta tuetaan ”erityisesti lääketieteellisesti suuntautuvaa biokemiallista tutkimusta syöpädiagnostiikan kehittämiseksi ja immunoterapian käytön selvittämiseksi pahanlaatuisissa syöpäsairauksissa”.
Lähteet:
Gahmberg, C. G. & Pyykko, P. (2010). Ulla Hamberg. Teoksessa J. Apotheker & L. S. Sarkadi: European women in Chemistry. Weinheim: Wiley-VCH.
Loikkanen, S. (2011). Biokemian pioneeri Ulla Hamberg. Kemia, 5(2011), 82-83.
Tiedenaisia, Ulla Hamberg”:http://www.helsinki.fi/akka-info/tiedenaiset/hamberg.html