Sulo Kilpi (13.2.1886-24.10.1979) oli suomalainen kemian professori, jonka tutkimusura ulottui kuudelle eri vuosikymmenelle. Hän työskenteli etenkin fysikaalisen ja analyyttisen liuoskemian parissa tutkijana sekä opettajana. Kilpi kehitti puskurikapasiteetin minimiin perustuvan differentiaalimenetelmän, jolla voitiin potentiometrisesti määrittää happo- ja emäsvakioita.
Kuva: Helsingin yliopistomuseo
Elämä
Sulo Taavetti Ericsson syntyi Kustavissa 1886. Hänen isänsä oli merikapteeni David Ericsson ja äitinsä Anna Lucina Abrahamsson. Sulo Taavetti muutti sukunimensä Kilveksi 1904.
Sulo Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta 1904, josta jatkoi opintoja Helsingin yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1908, lisensiaatiksi 1911 ja väitteli tohtoriksi 1912. Väitöskirjan aiheena olivat eetteriamidit ja niiden hydrolyysi.
Sulo Kilpi oli luonteeltaan vaatimaton, harras kristitty. Hän harrasti purjehdusta ja teatteria. Sulo Kilpi meni naimisiin Aino Inkeri Aimosen (1904-1988) kanssa 1926. Pariskunta kaksi tytärtä: Anna Leenan (1927) ja Seija Inkeri Katariinan (1931). Kilpi kuoli Helsingissö 1979.
Työ
Opintojen ohella Kilpi työskenteli yliopistolla laboratorion assistenttina. Kilven väitöskirja oli ensimmäinen suomeksi kirjoitettu kemian alan väitös. Se antoi pohjan reaktiokinetiikan tutkimukselle ja sitä kehittäneelle suomalaiselle kemian koulukunnalle Helsingin ja Turun yliopistoissa. Väitöskirjan jälkeen Kilpi työskenteli pari lukukautta saksalaisissa laboratorioissa Berliinissä ja Leipzigissa kehittääkseen fysikaalisen- ja sähkökemian tietojaan ja taitojaan.
Suomeen palattuaan hän työskenteli voimistelulaitoksessa kemian opettajana (1910-1923) ja Teknillisen korkeakoulun (nykyinen Aalto-yliopisto) sähkökemian opettajana (1912-1921). Hän toimi myös Helsingin yliopistolla monessa eri tehtävässä niin tutkimuksen parissa kuin myös opettajana. Hän työskenteli muun muassa analyyttisen kemian vastaavana opettajana (1917-1919), kemian dosenttina 1919 ja fysikaalisen kemian amanuenssina 1920-1923. Professorin viran hän sai vuosiksi 1938-1955. Kilven tutkimukset käsittelivät erityisesti reaktionopeuksia ja elektrolyyttiliuoksia.
Kilven tieteellisesti merkittävin saavutus oli puskurikapasiteetin minimiin perustuvan differentiaalimenetelmän kehittäminen 1930-luvun puolivälissä. Menetelmän avulla voidaan potentiometrisesti määrittää aineiden happo- ja emäsvakioita. Menetelmä johti moniin julkaisuihin ja väitöskirjoihin sekä sai kansainvälistä huomiota.
Professori Kilven vuosikymmeniä jatkuneeseen toimintaan opettajana kuului oppikirjojen suomentaminen ja laatiminen. Näistä tunnetuin on professori E. S. Tomulan kanssa laadittu kvantitatiivisen analyysin oppikirja (1939), jossa käsitellään happo-emästasapainoja ja titrausvirhettä. Hän kirjoitti myös oppikirjat Orgaaninen kemia ja Epäorgaaninen kemia (1949). Eläkkeelle siirtymisensä jälkeen 1956 Kilpi jatkoi vielä tutkimustyötään ja viimeiset julkaisut ilmestyivät hänen ollessaan lähes 90-vuotias.
Kunnianosoituksia
Kilpi sai työstään useita kunnianosoituksia (Suomen Valkoisen Ruusun K 1948, Talvisodan mm., Jatkosodan mm., Valtion virka-ansiomerkki XL 1965, Gadolin-mitali 1967) ja toimi jäsenenä useassa seurassa (muun muassa Suomalainen Tiedeakatemia 1936, esimies 1962-1963, Suomalaisten Kemistien Seura 1919, johtokunnan jäsen 1931-1955, puheenjohtaja 1933-1934, kunniajäsen 1947). Hän työskenteli myös valtion suomenkielen tutkintolautakunnan jäsenenä vuodesta 1935.
Kilvestä on tehty Helsingin maalaus (H. Siivonen 1946), joka sijaitsee Helsingin yliopiston kemian laitoksella.
Lähteet:
Niinistö, L. (2000). Kilpi, Sulo (1886-1979). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Linkki artikkeliin